Annoin periksi

Tänään annoin periksi. Nyt sen päätin.

Sitä päätöstä edelti huutaminen, nyt sanoin kaiken mitä ikinä olen ajatellut. Itkin ja meinasin tukehtua. Haukoin henkeä, ja sitten se tapahtui.. Se mitä olen yhtä aikaa pelännyt ja odottanut. Vedin laatikon oven auki, otin veitsen ja viilsin. Itkin, huusin ja kohta se oli loppu. Katsoin tyhjyyteen, nojasin pöytään ja puristin veistä kädessäni.

Istuin nurkassa, itkin ja tuijotin kättä ja veistä. Huomasin, miten lujasti puristin. Rauhoituin, menin lavuaarin luo ja tajusin, ettei kädelläni todellakaan ole aikeita päästää irti. Kiskoin toisella kädellä sormet auki, itkin, huusin ja meinasin tukehtua. Lopulta kuului vain kolahdus ja nojasin kyynärpäillä pöytään.

Nyt se on ohi.

Eilen illalla en meinannut saada unta. Ajattelin itsekseni: "Rakas, sinä kuolet tänä yönä. Älä huolehdi, älä murehdi, sinä nukut rauhassa pois." Hymyilin ja nukahdin.

Kuvat: weheartit.com

Toivon kipinä

Puhuin kerrankin suuni puhtaaksi. Sanoin kaikki asiat, mitä olen päässäny pyöritellyt yhä uudelleen. Ja minä tein viimein kaikkeni. Olen toistellut sitä itselleni kohta vuorokauden. Minä olen tehnyt kaikkeni. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaikka jo hetken toivoin. Hetkeksi sain ihmisen elämää liikautettua, mutta vain hetken. En pysyvästi.

Kaikki ei tarkoita riittävästi. Minä en riitä. En kenellekään. Ehkä koskaan?

Pelko

Minulla on unelmia. Haluan perheen, haluan avioliiton, joka ei pääty eroon. Haluan löytää rakkauteni nuorena, minulla on selkeät unelmat. Mutta mitä jos ne eivät toteudukaan? Tätä tahtia ne eivät tule toteutumaan, ja mistä minä sitten unelmoin? Siitä, että ystäväni saavat lapsia, joita voin hoitaa? Entä jos en saa ystäviä?

Juoksin toissapäivänä noin 15 kilometriä. Minä vain lähdin juoksemaan. Kipu jaloissa tuntui hyvältä, enkä olisi halunnut lopettaa juoksemista edes siinä vaiheessa, kun kipu yltyi liian kovaksi. Eilen illalla sorruin syömään suklaata, ja se ärsyttää minua hirveästi. Lauantaina on juhlat, joissa minun pitäisi näyttää kauniilta ja laihalta, mutta entä jos en näytä?

Tämä päivä on ollut työntäyteinen. En ole ehtinyt muuta kuin olla koulussa ja käydä kaupassa ostamassa ruokaa viikonlopuksi, koska huomenna kaupat eivät ole auki ja luokseni on tulossa vieras. En tiedä imiten jaksan esittää hänelle, että kaikki on hyvin, mutta on kai se yritettävä. Jos jotain puhuisin, tuskin hän uskoisi. Eilen jutellessamme huomasin kysyväni "Joko menet pois, ehditäänkö vielä jutella?" Yllättäen se tuntuikin mukavalta. Jutella asioista, jotka eivät liity mihinkään surulliseen tai vaikeaan.

Olen tainnut saada takaisin hippusen toivoa.

Kuvat weheartit.com

Pakonomaista suorittamista

Viime yö oli kamala. Näin taas hirveitä unia, olin välillä puoliksi hereillä ja puoliksi valveilla ja luulin saaneeni tekstiviestejä, jotka muuttaisivat elämäni kertaheitolla kaksi astetta paremmaksi. Heräsin kuitenkin lopulta kymmenen jälkeen karuun todellisuuteen.

Aamulla ei oikein ollut nälkä. Siivoilin vähän, ja tarkoituksenani oli siivota tänään koko kämppä, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut. Se alkoi ärsyttää todella paljon. Päätin, että teen ruokaa, katson yhden leffan ja aloitan sitten siivoamisen. Näin sain onneksi tehtyä, ja mielikin oli välillä todella hyvä, kun kerrankin jaksoin touhuta. Kuuntelin samalla uutta levyä jonka hommasin, siinä on paljon piristäviä biisejä. Osassa niistä tosin on aika kipeitä sanoituksia, mutta pienet piikit välillä ovat varmasti ihan hyvä asia. Alan pikkuhiljaa tottua niihin, enkä enää itke kun nään rakkaastani muistuttavia esineitä tai kuulen sanoja, jotka muistuttavat niin kipeästi.

Siivouksen jälkeen lähdin nopeasti käymään kaupungilla parissa kaupassa. Tarkoituksena oli mennä lenkille ennen tämän illan tv-ohjelmia, joita seuraan, mutten saanutkaan aikaiseksi lähteä. Se ärsyttää myös paljon. Ennen ohjelmia en ehtinyt, koska oli pakko syödä eikä syönnin jälkeen tule hyvä olo jos juoksee, ja kahdeksalta muistin, että matikan läksyt on tekemättä. Tein siispä läksyjä ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Aiemmin niitä ei ole ollut muuta kuin ryhmätöiden ja esitelmien muodossa. Se sai minut tuntemaan, että minä todellakin vielä opiskelen. Vaikkakin meinasin saada paniikkikohtauksen ja aloin itkeä, koska en löytänyt geokolmiotani. Muistin nimittäin lainanneeni sen ihmiselle, jonka niin palavasti haluaisin takaisin elämääni.

Kuvat: weheartit.com