Olen miettinyt paljon lapsuuttani. Oikestaan vasta nyt tajusin sen, että olen ollut aina kiusattu. Ymmärsin, että se on vaikuttanut minuun ihmisenä hyvin paljon.
En käynyt päiväkotia, kävin vain seurakunnan päiväkerhossa, eikä se muistaakseni ollut edes joka päivä. Esikoulu oli siis ensimmäinen paikka, jossa jouduin olemaan täysipäiväisesti. En tuntenut tietenkään ketään sieltä, tutustuin kuitenkin yhteen tyttöön, joka ei ollut samassa ryhmässä kanssani. Omassa ryhmässäni minulla ei ollut yhtään ystävää. Suurin osa ryhmäni tytöistä leikkivät keskenään, mutta minua ja paria muuta tyttöä ei otettu siihen porukkaan mukaan. Me jouduimme leikkimään jossain nurkassa, niillä leluilla, jotka eivät kelvanneet toisille. Toisinaan pääsin muiden mukaan leikkiin, en muista miksi. En tuntenut olevani samankaltainen ihminen näiden muiden syrjittyjen kanssa, he leikkivät erilaisia leikkejä kuin minä.
En uskaltanut olla samassa tilassa ilman ohjaajia kiusaajieni kanssa. Eikä kiusaamiseni jäänyt ainoastaan lasten keskiseksi; kerran eräs uusi, ilkeä ohjaaja tönäisi minut nurkkaan, koska en uskaltanut mennä samaan huoneeseen kiusaajieni kanssa. Lisäksi ohjaajat nauroivat minulle ja pilkkasivat minua. En osannut vielä sanoa ärrää enkä kaikkia sanoja oikein, joten he nauroivat kun kysyin jotain hassusti, eivätkä suostuneet vastaamaan minulle, ennen kuin osasin sanoa oikein. Miten minä sen olisin voinut yhtäkkiä oppia?
Esikouluumme tuli kesken vuoden tyttö, johon tutustuin, koska häntäkään ei otettu muiden tyttöjen porukkaan mukaan. Meillä oli mukavaa, ja pääsimme samalle luokalle koulussa. Olimme sielläkin keskenämme, ja kiusaamisemme jatkui. Muistan selvästi muutamia tapauksia, jotka kauhistuttavat minua nyt. Miksi kukaan ei tehnyt mitään?
Kolmannella luokalla meille tuli riitaa, ja sen jälkeen olin eri ihmisten kanssa. Silloin aloin ensimmäisen kerran kirjoittaa mietteitäni ylös, kirjoitin siitä, miksi ihmiset kiusaavat toisiaan, miksi kaikkia ei hyväksytä, miksi elämä tuntuu niin vaikealta. Olin yhdeksän. Eihän sen ikäisen lapsen pidä miettiä tuollaisia asioita?
Parin vuoden ajan minulla oli aina sentään yksi kaveri, joskin se vaihtui usein. Kuudennen luokan olin koko ajan saman ihmisen kanssa, mutta päätin vaihtaa koulua yläasteelle, toivoin saavani uusia hyviä ystäviä. Yksi pahimmista kiusaajistani kuitenkin päätyi samalle luokalle uuteen kouluuni, ja mustamaalasi minut kaikille tutuilleen. Ja hän tunsi paljon ihmisiä... Niin jäin taas yksin. Tai en täysin yksin, rakastuin.
Jouduin vaihtamaan uudestaan koulua yläasteen aikana, vanhaan kouluun jäi myös ensirakkauteni, ihana poikaystäväni. Uudessa koulussani olin taas yksin, olin luokkani kiusatun tytön kanssa silloin kun hän pystyi olemaan koulussa. Muulloin olin yksin. Ja taas minua kiusattiin. Rakastuin uudelleen, ja muiden ihmisten mielestä poikaystäväni oli liian hyvä minulle. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt minua, ei minun vaikeuksiani, vaikka pitkään seurustelimmekin. Kaikki olisi pitänyt parantua silloin, kun hän sanoi: "Älähän nyt, ei sille mitään voi".
Ja nyt olen tässä. Luulin vuosi sitten löytäneeni erityisen ihmisen, hän veti minua puoleeni. Se asia muuttui tänä syksynä, hän alkoi vain kuvottaa. Surullisinta on se, että hän on ainut, jota minun asiani kiinnostavat edes vähän. En vain halua, että etenkään hän joutuu olemaan osa mitään pahaa, minua.
