Kaunis päivä

Eilen illalla kymmeneltä päätin, että en itke yhtäkään kyyneltä enää tänä iltana. Kirjoitin päiväkirjaa vielä puoli tuntia sen jälkeen, ja tajusin siinä samalla, että asetan itselleni liian vaativia tavoitteita. Ennen eilisiltaa olisin varmasti sanonut itselleni, että: "Enää huomisesta lähtien en itke". Eilen illalla kuitenkin jostain tuli mieleeni luento, jota kävin kuuntelemassa viime viikolla. Se käsitteli alkoholismia ja sitä, miten alkoholistin täytyy tehdä aamulla päätös, ettei hän juo aamupäivällä. Aamupäivän jälkeen, ettei hän juo päivällä, sitten iltapäivällä, illalla, yöllä.. Ehkä minun pitäisi ryhtyä asettamaan itselleni samankaltaisia tavoitteita.

Olen myös huomannut sen, että jos ajattelen negativiisesti elämästä, se varmasti myös sitä on. Jos saan edes pienen positiivisen ajatuksen mieleeni siitä, että ehkä joskus vielä asiat tulee olemaan paremmin, on olo hurjasti parempi. Tuntuu myös siltä, että asiat alkavat pikkuhiljaa kääntyä parempaan suuntaan, jos saa edes sen pienen kipinän.

En uskalla toivoa, että tämä päivä olisi jokin käännekohta mielialassani, mutta olen ollut todella pirteä tänään. Lenkille en meinannut jaksaa lähteä, mutta sain kuitenkin lähdettyä ja halusin vielä juosta pidemmänkin lenkin. En vain tällä uudella asuinalueellani tiedä hyviä lenkkipolkuja/reittejä, joten sain juostua vain kuutisen kilometriä.

Juttelin tänään jopa yhden ystäväni kanssa, koska yksinkertaisesti minä jaksoin. Hän tosin on hieman yksinkertainen ihminen, joten ei tuntunut hyvältä kuunnella miten onnellinen hän on ollut, miten mukava viikko on ollut ja niin edelleen. Enkä etenkään hänen parhaan ystävänsä romanttisesta viikonlopusta, sen jutun jälkeen pakotin itseni juoksemaan. Meinasin itkeä, kun hän puhui ystäväporukkamme olleen kaikki koolla eräänä päivänä, enkä minä tietenkään ollut siellä. Ei minua edes kysytty. Silloin sanoin itselleni uudestaan, nyt et itke.

Haluaisin vain jonkun, jolle voisin sanoa näin:

Kuvat: weheartit.com

Syli johon käpertyä

Haluaisin nyt ihan eniten vain ystävän, jonka viereen voin käpertyä ja itkeä kaiken pahan olon pois minusta. Minulla vain ei ole sellaista ystävää. Yksi yritti ottaa eilen yhteyttä, itse en vaan jaksanut sillä hetkellä mitään sosiaalista. Ja hänkään ei ole sellainen, jonka kanssa voisin näyttää kaikki tunteeni. Usein on tehnyt vain mieli itkeä ja huutaa, että en jaksa enää, mutta menen lukkoon. Menen sisälle kuoreen, jota olen itselleni kasvattanut 12 vuoden ajan.

Kuuntelen jatkuvalla putkella Jason Walkerin Downia, jonka sanat täällä julkaisinkin aiemmin. Siinä on ihanat sanat ja ihana musiikki. Voi kun osaisin soittaa pianoa ja omistaisin sellaisen. Kitaralla tosin voisin kokeilla soittaa tämän, tuntuu vain ettei ole voimia.

Tänään yritin kertoa tuntemattomalle siitä, miltä minusta tuntuu. Ei siitä tullut mitään. En osaa enää avautua.

Todella tarvitsisin nyt sen olkapään, jota vasten voisin nojata ja vain itkeä. Ihmisen, joka ei odota minulta sanoja.

Minulla on paksu kuori, jonka alle päästän harvat ihmiset. En itseasiassa ole päästänyt sinne elämäni aikana kuin kaksi ihmistä, kaksi suurta rakkauttani. Rakastan heitä molempia edelleen, tosin vain eri tavoin kuin ennen. Heidän edessään pystyisin murtumaan, raottamaan kuortani edes hetkeksi. Luonnollisestikaan heitä ei enää minun asiani kiinnosta.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

mut joku aamu, mä tiedän sen

sä heräät huomaamaan

sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Jason Walker - Down

I don't know where I'm at

I'm standing at the back 

And I'm tired of waiting 

Waiting here in line, hoping that I'll find what I've been chasing

I shot for the sky 

I'm stuck on the ground 

So why do I try, I know I'm going to fall down 

I thought I could fly, so why did I drown? 

Never know why it's coming down, down, down.

I'm not ready to let go 

Cause then I'd never know 

What I could be missing 

I'm missing way too much 

So when do I give up what I've been wishing for

I shot for the sky 

I'm stuck on the ground 

So why do I try, I know I'm going to fall down 

I thought I could fly, so why did I drown? 

I never know why it's coming down, down, down

Oh I'm going down, down, down 

I can't find another way around 

And I don't want to hear the sound

of losing of what I never found

I shot for the sky 

I'm stuck on the ground 

So why do I try, I know I'm going to fall down 

I thought I could fly, so why did I drown? 

I never know why it's coming down, down, down

I shot for the sky 

I'm stuck on the ground 

So why do I try, I know I'm going to fall down 

I thought I could fly, so why did I drown? 

Oh it's coming down, down, down

Kaipuu

There's a thin line between love and hate

Wider divide that you can see between good and bad

There's a grey place between black and white

But everyone has the right to choose the path that he takes

En tiedä saanko tästä aiheesta edes tekstiä aikaiseksi. Sattuu liikaa. Välillä tuntuu, että on niin ikävä, että tulen vielä kuolemaan siihen. Sitten tulee viha, viha siitä, miksi asiat meni niin kuin ne meni. Nyt olen lähinnä tunnoton. Se on ollut pelottavinta, tuo tunnottomuus. On aikoja, päiviä, jolloin en tunne mitään. En tunne surua, en iloa. Olen vain, teen asioita, joita on pakko tehdä.

Vielä pari viikkoa sitten sain energiaa ja lohdutusta liikunnasta. Enää en jaksa edes lähteä juoksemaan, saatikka salille. Olen kuitenkin saanut itseni pakotettua liikkumaan pari kertaa tälläkin viikolla, olo on sitten ollut edes hetken parempi. Harvoin pääsen kuitenkaan ajatuksistani eroon, etenkin musiikki saa minut muistamaan kaiken. Sen takia olen yrittänyt etsiä uusia artisteja, ja löysinkin yhden. Tilasin heti kokoelmalevyn, jonka toivottavasti saan ensi viikolla. Haluan kuunnella musiikkia, joka ei tuo minulle muistoja mistään.

Pahinta on, kun on tehnyt niin hirveitä asioita, ettei saa enää rakkaudelleen vastakaikua.

Olen miettinyt paljon kuolemaa. Se on pelottavaa, koska toisinaan meinaan ajaa pyörällä auton alle, lenkillä melkein toivon, että minua ei väistettäisi suojatiellä.

Kaikki nämä vuodet

Olen miettinyt paljon lapsuuttani. Oikestaan vasta nyt tajusin sen, että olen ollut aina kiusattu. Ymmärsin, että se on vaikuttanut minuun ihmisenä hyvin paljon.

En käynyt päiväkotia, kävin vain seurakunnan päiväkerhossa, eikä se muistaakseni ollut edes joka päivä. Esikoulu oli siis ensimmäinen paikka, jossa jouduin olemaan täysipäiväisesti. En tuntenut tietenkään ketään sieltä, tutustuin kuitenkin yhteen tyttöön, joka ei ollut samassa ryhmässä kanssani. Omassa ryhmässäni minulla ei ollut yhtään ystävää. Suurin osa ryhmäni tytöistä leikkivät keskenään, mutta minua ja paria muuta tyttöä ei otettu siihen porukkaan mukaan. Me jouduimme leikkimään jossain nurkassa, niillä leluilla, jotka eivät kelvanneet toisille. Toisinaan pääsin muiden mukaan leikkiin, en muista miksi. En tuntenut olevani samankaltainen ihminen näiden muiden syrjittyjen kanssa, he leikkivät erilaisia leikkejä kuin minä.

En uskaltanut olla samassa tilassa ilman ohjaajia kiusaajieni kanssa. Eikä kiusaamiseni jäänyt ainoastaan lasten keskiseksi; kerran eräs uusi, ilkeä ohjaaja tönäisi minut nurkkaan, koska en uskaltanut mennä samaan huoneeseen kiusaajieni kanssa. Lisäksi ohjaajat nauroivat minulle ja pilkkasivat minua. En osannut vielä sanoa ärrää enkä kaikkia sanoja oikein, joten he nauroivat kun kysyin jotain hassusti, eivätkä suostuneet vastaamaan minulle, ennen kuin osasin sanoa oikein. Miten minä sen olisin voinut yhtäkkiä oppia?

Esikouluumme tuli kesken vuoden tyttö, johon tutustuin, koska häntäkään ei otettu muiden tyttöjen porukkaan mukaan. Meillä oli mukavaa, ja pääsimme samalle luokalle koulussa. Olimme sielläkin keskenämme, ja kiusaamisemme jatkui. Muistan selvästi muutamia tapauksia, jotka kauhistuttavat minua nyt. Miksi kukaan ei tehnyt mitään?

Kolmannella luokalla meille tuli riitaa, ja sen jälkeen olin eri ihmisten kanssa. Silloin aloin ensimmäisen kerran kirjoittaa mietteitäni ylös, kirjoitin siitä, miksi ihmiset kiusaavat toisiaan, miksi kaikkia ei hyväksytä, miksi elämä tuntuu niin vaikealta. Olin yhdeksän. Eihän sen ikäisen lapsen pidä miettiä tuollaisia asioita?

Parin vuoden ajan minulla oli aina sentään yksi kaveri, joskin se vaihtui usein. Kuudennen luokan olin koko ajan saman ihmisen kanssa, mutta päätin vaihtaa koulua yläasteelle, toivoin saavani uusia hyviä ystäviä. Yksi pahimmista kiusaajistani kuitenkin päätyi samalle luokalle uuteen kouluuni, ja mustamaalasi minut kaikille tutuilleen. Ja hän tunsi paljon ihmisiä... Niin jäin taas yksin. Tai en täysin yksin, rakastuin.

Jouduin vaihtamaan uudestaan koulua yläasteen aikana, vanhaan kouluun jäi myös ensirakkauteni, ihana poikaystäväni. Uudessa koulussani olin taas yksin, olin luokkani kiusatun tytön kanssa silloin kun hän pystyi olemaan koulussa. Muulloin olin yksin. Ja taas minua kiusattiin. Rakastuin uudelleen, ja muiden ihmisten mielestä poikaystäväni oli liian hyvä minulle. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt minua, ei minun vaikeuksiani, vaikka pitkään seurustelimmekin. Kaikki olisi pitänyt parantua silloin, kun hän sanoi: "Älähän nyt, ei sille mitään voi".

Ja nyt olen tässä. Luulin vuosi sitten löytäneeni erityisen ihmisen, hän veti minua puoleeni. Se asia muuttui tänä syksynä, hän alkoi vain kuvottaa. Surullisinta on se, että hän on ainut, jota minun asiani kiinnostavat edes vähän. En vain halua, että etenkään hän joutuu olemaan osa mitään pahaa, minua.

Kuvat: weheartit.com

Haluton, kylmä, kyyninen, sydämetön, viileä, kuollut

On mua viety huoneisiin

Ja murtauduttu mun tunteisiin

Nähdäkseen siel ei mitään oo

Vaik käyttäis kirkkainta valoo

Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Tajusinko sen vihdoin, elämäni suurimman virheen?

Seisoin bussipysäkillä ja tajusin sen vihdoin; olen yrittänyt olla jotain, mitä en ole. Olen kieltänyt itseltäni ne asiat, joita nautin tehdä, koska ne eivät ole toisten ystävieni mielestä suotavia. Niistä asioista on koitunut minulle ongelmia, mutta ne ovat antaneet minulle myös ystäviä. Toisenlaisia, mutta ei ketään voi sanoa paremmaksi ystäväksi verrattuna toiseen. Oikeastaan olen huomannut, että nämä hullut uskovaiset, muka niin täydelliset, puukottavat minua selkään jopa enemmän kuin kukaan muu aiemmin.

Mikä minä olen? Kuka minä olen? Olen pohjolan tytär. Rakastan revontulia. Olen yksinäinen sielu, olen rikkinäinen. Siipeni ovat murtuneet, juuri kun sain ne kurottua jälleen kokoon. Juuri kun luulin, että kaikki on hyvin, kaikki olikin vain valhetta.

Minulla on paljon tarinoita kerrottavana, haluaisin jakaa ne koko maailman kanssa.