Haluaisin nyt ihan eniten vain ystävän, jonka viereen voin käpertyä ja itkeä kaiken pahan olon pois minusta. Minulla vain ei ole sellaista ystävää. Yksi yritti ottaa eilen yhteyttä, itse en vaan jaksanut sillä hetkellä mitään sosiaalista. Ja hänkään ei ole sellainen, jonka kanssa voisin näyttää kaikki tunteeni. Usein on tehnyt vain mieli itkeä ja huutaa, että en jaksa enää, mutta menen lukkoon. Menen sisälle kuoreen, jota olen itselleni kasvattanut 12 vuoden ajan.
Kuuntelen jatkuvalla putkella Jason Walkerin Downia, jonka sanat täällä julkaisinkin aiemmin. Siinä on ihanat sanat ja ihana musiikki. Voi kun osaisin soittaa pianoa ja omistaisin sellaisen. Kitaralla tosin voisin kokeilla soittaa tämän, tuntuu vain ettei ole voimia.
Tänään yritin kertoa tuntemattomalle siitä, miltä minusta tuntuu. Ei siitä tullut mitään. En osaa enää avautua.
Todella tarvitsisin nyt sen olkapään, jota vasten voisin nojata ja vain itkeä. Ihmisen, joka ei odota minulta sanoja.
Minulla on paksu kuori, jonka alle päästän harvat ihmiset. En itseasiassa ole päästänyt sinne elämäni aikana kuin kaksi ihmistä, kaksi suurta rakkauttani. Rakastan heitä molempia edelleen, tosin vain eri tavoin kuin ennen. Heidän edessään pystyisin murtumaan, raottamaan kuortani edes hetkeksi. Luonnollisestikaan heitä ei enää minun asiani kiinnosta.
Minulla on paksu kuori, jonka alle päästän harvat ihmiset. En itseasiassa ole päästänyt sinne elämäni aikana kuin kaksi ihmistä, kaksi suurta rakkauttani. Rakastan heitä molempia edelleen, tosin vain eri tavoin kuin ennen. Heidän edessään pystyisin murtumaan, raottamaan kuortani edes hetkeksi. Luonnollisestikaan heitä ei enää minun asiani kiinnosta.
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
mut joku aamu, mä tiedän sen
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti